Johanna Sinisalo - Ennen Päivänlaskua Ei Voi (2000)

Tässä seuraa sitten tasan tarkkaan allekirjoittaneen omia, painottuneita mielipiteitä. Saatte toki tuoda omanne ilmi, mutta, pliis, älkää ottako näistä itseenne. Tarkoitukseni ei ole tietenkään loukata ketään.

3. painoksen kansi
(se joka minun lukemassani kirjassa oli)

Heti ensimmäisillä sivuilla tuli semmoinen fiilis, että kirja oli todella hienosti kirjoitettu. Ei ihan kirjakieltä, mutta ei liian puhekielistä. Ja sitten kuitenkin jotkut sanat oli aivan vieraita; ensimmäisenä tulee mieleen se samperin "kompromettoiva", joka vilahtaa tekstissä ainakin kahdesti. Kukaan ei puhu noin, ja kun tarina on minä-muodossa, niin se on vähän häiritsevää. Ajoittain olisi tehnyt mieli kaivaa Suomen Sivistyssanakirja esiin.

Kirjan kuvaama maailma oli minulle vieras, ja sen vuoksi tarttumapintaa paikkaan ja hahmoihin jäi valitettavan vähän. Ja varmaan myöskin sen vuoksi hahmot jäivät lätyiksi. Näin jälkikäteen mietittynä kaksi "täyteläisintä" hahmoa olivat Tohtori Spiderman - eli Hämäläinen - ja Ecke, molemmat sivuhahmoja. He eivät jääneet yhden ulottuvuuden hahmoiksi, kuten - hävettää myöntää - Enkeli, joka kaikessa monimutkaisuudessaan tuntui niin jumiutuneelta, etten tällä hetkellä osaa sitä muuten kuvailla.

Kaiken kaikkiaan Ennen Päivänlaskua on hieno teos, enkä kadu lukemista ollenkaan. Kirjan kieli oli rikasta, ja Sinisalo käyttää herkullisia adjektiiveja, niin että kaikki hajut, maut ja tuntemukset tunkevat ulos kirjan sivuilta.

Semmoinen pikku kritiikki jäi kaivelemaan hampaan koloon, että tarinan olisi voinut lopettaa jo sivulla 258 - eli Tohtori Spidermanin viimeiseen pätkään - sitten olisi loppu jäänyt mukavan auki, eikä se saamarin Martti olisi jäänyt ottamaan päähän.

Ja taas vaan jäin miettimään, että miksei kukaan kirjoita näin hyviä kirjoja, joissa olisi enemmän naishahmoja. Allekirjoittanut kaipaa, kiitos.

Ja arvatkaa tekisikö mieli mennä etsimään kaikki tietoteokset ynnä muut, mitä kirjassa mainitaan ja tarkistaa nuo tekstinpätkät. Varsinkin tuo kohta Tuntemattomasta Sotilaasta, koska muistan kohdan, mutten peikkoreferenssejä.

Action women

Something I've been wondering a while now is that how women are still treated in action flicks. We are being thoroughly brainwashed by the portrayal of the women in those films. The idea for this entry came about a week ago, when I started watching the Resident Evil films. I had noticed this before, but watching new ones always reminds me of this.

It is still the more feminine one that will survive to the end of most films. You can almost always spot the woman who will die already at the beginning of the story; she'll have more sensible shoes, better weapons and/or more practical clothes for the situation. Her role in the film seems to be to emphasise the femininity of the main woman - the Love Interest/Damsel in Distress or whatever you want to call her.

These "butch" women are portrayed as capable, clever and, in a word, badass. Sadly, those are also the reasons movie makers think they are expendable; no man will want to see a woman who is "better than them", they have no sex appeal to the average man, apparently.

In Resident Evil - the 1st film - the main woman, played by the gorgeous Milla Jovovich, jumps around in a red mini dress and has no weapons in the beginning, she is depicted as helpless, before she regains her memory. The other woman in the film, Rain Ocampo (Michelle Rodriguez), is part of the special team sent to check the Hive. She is badass and a good fighter, guns or bare handed. Guess, who dies...

As a interesting note: Michelle Rodriguez always plays the tough woman, and she has noticed that her characters always die. 

"... people can call it typecast, but I pigeonholed myself ... Saying no to the girlfriend, saying no to the girl that gets captured, and eventually I just got left with the strong chick who's always being killed."

— Michelle Rodriguez

I actually haven't seen one film where she would've survived to the end...

I wish I'll have an opportunity to write about this in more depth at some point, because this touches not only my major (English language and culture) but also one of my minor subjects in University, gender studies.

SourceVasquez Always Dies

Snow White and the Huntsman (2012)

Didn't expect much from this film, to tell the truth... Not with Kirsten Stewart playing Snow White... But the rest of the cast was so good, I just had to go check it out. Must say that I wasn't disappointed.


The plot wasn't anything like the original fairy tale, but more of an adventure in the style of The Legend and Willow (brilliant fantasy movies from the 80s), and maybe even a little like the Princess Bride.


The plot was pretty basic "save the Princess and the kingdom"-thing, but darker than a normal fairy tale. It was a fantasy adventure, and not spoiled with too much romance. The weight of the film was more on showy action and the fights, which I think is a good thing. The romance came from the relationship William and Snow White had had as children and the relationship the Huntsman developed with her (which I think more of a brother/sister-thing, but anyway...).

The actors

As I already said, Kirsten Stewart was Snow White, and I'd only seen her in the Twilight films before, so I wasn't expecting much from her. On the other hand, Charlize Theron was the Queen and the Huntsman was played by Chris Hemsworth. Both very good actors, and I think Charlize Theron is one of the most beautiful women alive.


On top of those three, the cast included Sam Claflin (he plays the young priest in PotC 4) as William - the other love interest and childhood friend, Ian McShane (Blackbeard from PotC 4), Bob Hoskins (Eddie Valiant in Who framed Roger Rabbit, Smee in Hook, etc), and many others I can't remember seeing anywhere else.


Okay, so I still think Stewart can't act - I'm sorry, but she can't - but the talents of her co-actors faded that fact very well. She had sparks with both the Huntsman and William, and her scenes with the Queen were easy to watch; Theron somehow made Stewart's reactions seem natural. Very good.


It was like Kirsten Stewart acted as a canvas where the other actors painted their performance... It's weird, but I can't explain it any better.

My opinions (might contain spoilers, read on your discretion) - rambling ahead

As I'm a big fan of Willow (1988) and the Legend (1985), Snow White and the Huntsman was right up my alley. I love this type fantasy adventures, and I'm glad they're starting to make them again.

Maybe they used too much visible CG here, doing some unnecessary effects that were visibly CG and would've been more easily made traditionally, but if that's what they wanted to do, it's their right.

Charlize Theron is as gorgeous as ever, and a brilliant actor to boot. I just loved her Queen; proud and vain, but also scared, uncertain and pitiable. She can act with just a movement of an eyebrow. Chris Hemsworth is a beautiful man, with a sense of humour and great skill. He portrays the Huntsman as this gentle man who's had a rough life, with no easy choices. He is absolutely one of my favourite actors at this time. Sam Claflin's William was sweet and lovable, but also a skilled fighter and a stubborn man. Just like a prince in a fairy tale should be.

Just one funny thing I noticed about the guys. Chris is big and muscular and the Huntsman uses axes and fists in fights; Sam's thinner and maybe a little taller (elf-like, really) and William uses a bow and arrows to fight... Why is it that slimmer characters are always archers? 

So, yeah. Don't get put off by Kirsten Stewart as the main character, if you don't like the Twilight films, this one is watchable. Snow White and the Huntsman is a good fantasy film for the weekend. Maybe not a masterpiece to become a classic, but entertaining and easy to watch.

Toni Morrison - The Bluest Eye (1970)

A book I had to read for a course in University - English Fiction 1.

The Bluest Eye is written by Toni Morrison in the 60s, published first in 1970. It is a harsh story about a year in the life of a poor black girl, Pecola, in the American Midwest after the Great Depression of the 1930s. The Bluest Eye is Morrison's first published work. The narrator in the book varies from another young black girl, Claudia MacTeer, who reminisces about the happenings, to an omniscient third-person viewpoint.

The book deals with racism, incest and child molestation. The view of physical beauty is brought into focus by Pecola's wish and dream to have blue eyes, like the white girls. In the book whiteness is the standard of beauty; the whiter you are, the more beautiful the society sees you. These black girls, Pecola and Claudia, can never meet, especially Pecola as she is darker than the other. Childlishly, Pecola believes that if only she had the beautiful blue eyes, everyone would finally love her and all the bad things in her life would just disappear.

The carrying forces in this book are the different relationships, and those relationships never end pleasantly. Morrison treats love as a dynamic force that can be either damaging or healing depending on who is doing the loving. The clearest instance of this is the relationship between Pecola and her father, Cholly Breedlove. Cholly is the only one who loves Pecola enough to see past Pecola's supposed ugliness. He is the only one "who loved her enough to touch her, envelop her, give something of himself to her". Although this might sound like a beautiful thing, Cholly realises his love in the most violent way possible; he rapes his twelve year old daughter. He himself was raised very negligently and he can only show his love in tainted ways.

 "Love is never any better than the lover. Wicked people love wickedly, violent people love violently, weak people love weakly, stupid people love stupidly, but the love of a free man is never safe."

- The Bluest Eye, p 163 (in the Vintage, 1999 edition)

This quote can actually be viewed in two ways. The more pessimistic view is that true love can only be achieved if the lover is a good, honest person. However, the section can also be seen as more uplifting. Morrison makes a point that, even though the love can be distorted, everyone can love.


The Bluest Eye tells of black women, based on the lives of black women, and written by a black woman. All the women in the book, Pecola, her mother Pauline, Claudia and her sister Frieda, point out the gender disparity of the time. Claudia, the narrator, once mentions that there are three things that affected her life; being a child, being black and being a girl. All these women characters are abused by both white men, women and even children, and also by black men. They are the lowest of the low, children even lower than women.


The book is strongly told and well written. The characters, while not well rounded, are striking and well described. The only thing that almost put me off the book was the difficulty of reading. The language was non-standard English, Morrison used short sentences and sometimes the story seemed disjointed. All things considered, I still think the good point of the book over weigh the bad ones, and I am able to warmly recommend this book to anyone who is interested in racial injustices and the position of women.

Väinö Linnan Tuntematon Sotilas (1954)

Kirjoitin tämän Turun Avoimen Yliopiston kurssille 'Menneisyyden läsnäolo', ja nyt olen saanut kokonaisuuden tehtyä ja arvosanat ansaittua, ajattelin jakaa analyysini täälläkin. Arvosanaksi kurssista sain 4, asteikolla 1-5.

Johdanto – minä ja Tuntematon sotilas

Olen aina tuntenut vetoa Suomen historiaan, joten kun lukiossa tuli ensimmäistä kertaa vastaan Tuntematon sotilas – Suomen historian kurssilla – tartuin tilaisuuteen innokkaasti ja luin kirjan alle viikossa, ja palautin siitä tekemäni esseen kahden viikon jälkeen. Aikaa tehtävän tekemiseen oli annettu kaksi kuukautta. Tämän jälkeen olen kirjan lukenut useita kertoja, ja joka kerta löydän jotakin uutta ymmärrettävää sodasta ja ihmisistä. Linna kirjoittaa mielestäni hyvin elävästi ja realistisesti ja vaikka ymmärrän tarinan fiktioksi, antaa se jatkosodasta kuvan, jota siitä ei historiankirjoista saa – Linna inhimillistää meille ”nykynuorille” yhden sodan realiteetin.

Tässä tekstissä katselen kirjan juonta ja hahmoja. Käyn läpi Suomen 1950-lukua lyhyesti ja kirjan silloin saamaa kritiikkiä. Sen jälkeen, lopussa, käsittelen vähän kirjan arvoa nykypäivänä.

Purnaajia vai perisuomalaisia

Juonikuvaus - lyhyesti

Tarina alkaa Joensuun läheltä alkukesästä 1941. Rykmentti komennetaan valmiustilaan ja siitä sotaan. Kukaan ei aluksi tiedä, minne ollaan menossa ja miksi. Tarinan nuoret miehet lähtivät kuitenkin innoissaan liikkelle, vitsaillen ja lauleskellen; nyt loppui harjoitukset ja iänikuinen odottaminen.

Koko sota kuljetaan saman porukan mukana. Missään välissä ei hypätä pois kuvaamaan, mitä muualla tapahtuu, mitä hallinto tekee tai mitä näiden miesten perheille kuuluu, ei edes kirjeiden kautta. Sota itsessään taas kuvataan vuoroin hektisenä toimintana ja hermoja raastavana odotteluna, jolloin ei kuitenkaan uskalla rentoutua.

Miehet pääsevät Petroskoihin ensimmäisten joukossa, mutta pian valtauksen jälkeen alkaa perääntyminen, joka on samanlaista, joskus jopa päättömän oloista, törmäilyä kuin edetessäkin, eivätkä sotamiehet tiedä oikeastaan, minne heidän kuuluisi mennä. Kunhan seurataan perästä ja pysytään hengissä.

Kirjan kuvaus perääntymisestä ja asemasotaan päätymisestä on jaksottaista ja ajoittain hyppelevää. Sen jälkeen miehet tuntuvat taas rennoilta, mutta nyt huumori on mustempaa ja sarkastisempaa. He tuntuvat olevan jo vanhoja miehiä, vaikkei sodan alusta ole vielä niin pitkää aikaa. Elämänkokemus ja tovereiden kuolemat ovat muuttaneet kaikkia. Yksi on muuttunut vakavammaksi, toinen kapinallisemmaksi. Ne miehet, jotka sodan loputtua pääsevätkin kotiin, ovat kuitenkin muuttuneet joksikin ihan muuksi kuin mitä olivat lähtiessään. Mutta ne, mitä nykyään sopeutumisvaikeuksiksi kutsutaan, kuitataan sillä, ettei oikeastaan muuta mahdollisuutta ollut.

Perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin. – –

Tuntematon sotilas, ensimmäinen luku, s. 1

Väinö Linnan suomalainen sotilas - hahmoista

Kirjassa rikotaan sankaruuden ja isänmaallisuutta korostavaa myyttiä siitä, millainen suomalainen sotilas oli – tai ainakin pitäisi olla. Erityisesti teoksessa vitsaillaan runebergiläisellä sotilaskuvalla, kaikkine krumeluureineen ja sotataitoineen, Runebergiin viitataan itseasiassa suorastikin. Tuntemattomassa sotilaassa ei näy lainkaan sitä sotapropagandaa, mitä muissa aikalaisissa tai myös joissain myöhemmissäkin teoksissa voi nähdä. Jos puhutaankin ”meidän pojistamme” tai ”urheista korpisotureistamme”, niin aina sarkastisessa sävyssä, aina ironisesti. Miehet itsekin nauravat silloin tällöin kuulemalleen radiopropagandalle, ja irvailevat niistä myöhemmin.

Tuntemattomassa sotilaassa runebergiläinen väsymätön patriootti väistyy ja tilalle tulee suomalainen ihminen. Tähän tavalliseen sotilaaseen on helpompi samaistua kuin Runebergin idealisoituun sotilaaseen. Onkin sanottu, että Tuntematon sotilas välittää realistisemman kuvan suomalaisesta sotilaasta kuin pelkät historiaan keskittyvät teokset.

Vihollinen kuvataan oikeana ihmisenä. Ensimmäinen ruumis, Luutnantti Braskanov, kuvataan sivistyneenä ja siistinä, kun taas tämän löytäneet sotilaat taas ovat epäsiistejä ja pesemättömiä. Muitä venäläisiäkään ei halvenneta, ei löydy loukkaavia stereotypioita. Vihollinenkin on ihminen, ja heidät kuvataankin sellaisina.

Linnan sotilas on itsepäinen ja omapäinen, eikä todellakaan tottele ilman syytä. Tällainen sotilas ei kunnioita auktoriteettia, joka ei ollut arvostusta ansainnut. Kunniamerkkeihin ja ylennyksiin suhtaudutaan joko noloina tai jopa väheksyen.

Linnan sotamiehet eivät sovi perinteiseen sankarin rooliin, he ovat siihen aivan liian inhimillisiä. He valittavat ja kritisoivat esimiehiään ja kyseenalaistavat käskyt ja määräykset. Heidän moraalinsa joustaa tilanteen mukaan ja ovat tottelemattomia tietoisesti. Sotatehtävänsä nämä miehet kuitenkin tekevät sen, mitä heiltä odotetaan, ja enemmänkin.

KONTEKSTI

Suomi 50-luvulla

Vuonna 1954 jatkosota oli edelleen vain vähän tutkittu alue. Aihe itsessään oli arka, joten siitä puhumista koitettiin välttää. Talvi- ja jatkosotaa käsitteleviä kirjoja oli kuitenkin ilmestynyt useita (www2). Sodan läpikäyneet miehet eivät usein avanneet suutaan omista kokemuksistaan. Suomi rakensi identiteettiään uudestaan, sekä henkistä että fyysistä. Nyt oli liikuttava eteenpäin, sotakorvaukset oli hoidettava, evakot asutettava ja kaikille pitäisi vielä löytää töitäkin.

Mutta tapahtui 1950-luvulla muutakin. Sotakorvaukset saatiin maksettua vuoteen 1952 mennessä ja Suomi nousi vauhdilla taas jaloilleen, alettiin kansainvälistyä. Suomi nousi maailmankartalle vuoden 1952 kesäolympialaisten ja Armi Kuuselan Miss Universumi kisan voiton avulla. 1950-luvulla Suomi myös liittyi erilaisiin liittoihin, mainittakoon vaikka Pohjoismaiden neuvosto ja YK. Teknologia edistyi, televisio alkoi yleistyä ja amerikkalainen kulttuuri alkoi vallata Suomea. Nuorisokulttuuri alkoi kehittyä kovaa vauhtia, mallia haettiin muualta maailmalta.

Aikalaista kritiikkiä teoksesta (lähde: www1)

"Kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta, joita siltä, kuten sanottu, ei puutu, se aiheensa puolivalmiin ja eettiseltä selvänäköisyydeltään puutteellisen käsittelyn takia jää alle sen rajan, mitä arvokkaalta dokumenttiromaanilta voidaan vaatia."

Toini Havu, Helsingin Sanomat 19.12.1954

Havu kirjoitti otsikolla Purnaajien sota ja lyttäsi kirjan monella tasolla. Hänen mukaansa kirjasta puuttui perspektiivi, suuret näköalat, sekä eettinen että henkinen asennoituminen. Tätä kritiikkiä Tuntematon sotilas sai muiltakin ammattikriitikoilta.

Havu vertaa Tuntematonta tyylillisesti kirjoihin ”Länsirintamalta ei mitään uutta” ja ”Alastomat ja kuolleet”. Havu ei myöskään arvosta sitä, miten suomalainen sotilas on kirjassa kuvattu. Kirjan anarkinen tyyli, niin sanottu rivisotilaiden kapinallishenkisyys, saa kovaa kritiikkiä. Havu moittii teosta sammakkoperspektiivin käytöstä, ja siitä ettei kirjailija ottanut huomioon sodan suurempia strategioita, vaan keskittyi tavalliseen rivisotilaaseen, ja päivittäiseen toimintaan. Kriitikko suorastaan syytti Linnaa väittäen, ettei tämä ole ”vieläkään vapautunut purnaajan sodanaikaisista aggressioista”.

Hahmot ovat Havun mukaan sotilastyyppeinä loistavia, mutta luonteet eivät hänen mukaansa toimi, kuten voisivat. Hänen mukaansa Linna korostaa yksilön sotaa väärällä tavalla, ja täten Linnan yksilön sota on irvikuva, eikä todellakaan kuvaa yksilöitä oikealla tavalla. Suomalainen purnaaja on Havun mukaan kaikille tuttu tyyppi, mutta hänen mukaansa Linnan ”purnaajat” jäävät lapsen tasolle, eivätkä auta lukijaa ymmärtämään, miten ”tämä laajasti ottaen henkisesti kehittymätön, "luonnonlapsen asteella oleva" purnaajakansa sittenkin selvisi sodistaan ylivoimaisen materiaalisen ja moraalisen paineen alaisena, henkisesti sittenkin luhistumatta ja itsenäisyytensä säilyttäen”. Tämän vuoksi Havu väittää, ettei Linnan materialismi ylettänyt suomalaisen sotilaan ytimeen.

Havu ansioittaa teoksen kyllä tyylillisesti, muttei se hänen mukaansa kelpaa todistusvoimaiseksi sotaromaaniksi. Hänen mukaansa Linnalta puuttuu perspektiivin ja näkemysten lisäksi terävät johtopäätökset ja sen vuoksi syvyys, jota hän ”oikealta” sotaromaanilta vaatisi.

Jatkosodassa sotineet sotilaat ottivat kirjan vastaan ristiriitaisesti; toisten mielestä kirja kuvasi sotaa ja ihmisiä hyvin ja osuvasti, mutta toiset eivät kyenneet samaistumaan kirjan antamaan kuvaan. Monille entisille sotilaille kirja kuvasi heidän omaa sotaansa ja hahmot olivat tuttuja poikia rintamalta, ja toimii siksi hyvinkin yleispätevänä teoksena sotilaan päivittäiseen elämään Jatkosodassa. Kirjan antaman kuvan aitoudesta on kuitenkin väitelty tavattoman paljon ja on oltu huolissaan Tuntemattoman Sotilaan tavasta yleistää kuvatun konekiväärijoukkueen kautta koko Suomen armeijaa.

Kansalle Tuntematon Sotilas taas kävi kaupaksi, mutta osaa älymystöstä kirja ärsytti. Sotamiesten realistinen asenne sotaan ja suuren isänmaallisuuden pilkka loukkasi monia. Monelle teos herätti myös suomalaisille tavallisen ”mitä meistä nyt ulkomaillakin ajatellaan”-huolen.

Tuntematon sotilas nyt

Tuntemattomalla sotilaalla on edelleen korkea arvo. Sitä pidetään edelleen yhtenä realistisimmista jatkosodan kuvauksista, ja luetutetaan jopa historian kursseilla jossain kouluissa. Tuntematon sotilas kuvaa 1940-luvun ihmisiä inhimillisempinä kuin puhtaasti historiankirjat, jotka kuvaavat suuria linjoja, kokonaisuuksia ja kuuluisuuksia.

Tuntematon sotilas kertoo tavallisen miehen jatkosodasta. Ihmisistä sodan jaloissa. Kirja kertoo hyvin rivimiehen arjesta, ja kuvaa hyvin – vaikka ajoittan stereotyyppisesti – suomalaisia miehiä. Se tuo tuon ajan tapahtumat lähelle meitä, joilla ei ole mitään kokemusta sodista, luo meille kuvan oikeista ihmisistä, jotka elävät vaikeita aikoja. Se saa nuoremmankin lukijan näkemään sodan inhimillisemmästä näkökulmasta, pohtimaan asiaa uudella tavalla.

Voi ollakin, että meidän käsityksemme jatkosodasta on tullut ainakin osittain Väinö Linnalta. Kuten Kari Immonen kirjoittaa artikkelissaan Mennyt nykyisyytenä, lainaten Severi Parkoa, ihmisten käsitys historiasta on osittain taiteen luomaa. Taiteella on valta tunteisiin, ja sen vuoksi se vetoaa ihmisiin paremmin. Taide antaa historian tapahtumille pysyvämmän sijan ihmisten mielissä kuin tiede yksinään.

Tuntemattoman sotilaan arvo

Yhtenä kysymyksenä tehtävänannossa oli, vaikuttiko teos ihmisiin julkaisuajankohtanaan, ja voisi olettaa, että vaikutti melko samalla lailla kuin nykyäänkin. Koska kirja kertoo inhimillisistä ihmisistä, sen vaikutus tuntuu inhimillisellä tasolla, mikä voi tehdä järkiperäisestä analyysistä vaikeasti saavutettavan.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole minkäänlaista kokemusta Suomen sodista, isovanhemmat olivat joko liian nuoria tai eivät jakaneet muistojaan ennen kuolemaansa, joten tällainen ihmisen kokema sota, kaikkine raakoinekin puolineen, on vaikea käsittää nyky-yhteiskunnassa. Sen vuoksi arvostan tarinaa sekä historiallisessa mielessä että fiktiona. Voisi sanoa, että Tuntemattoman sotilaan ansiosta tiedän vähän siitä, minkälaisessa maailmassa isovanhempani ja heidän vanhempansa elivät, ymmärrykseni maailmasta kasvaa. On myöskin hauska huomata, miten samanlaisia tai erilaisia ihmiset ovat vieläkin, verraten siis Linnan hahmoja omaan tuttavapiiriini.

Tuntematon sotilas ja johtamisen taito

Tuntematon sotilas ja johtamisen taito on Tom Lundbergin johtamistaidon kirja, joka havainnollistaa hyvin ihmisten erilaisuutta. Teoriansa tueksi hän käyttää Linnan sotilashahmoista johtamiaan arkkityyppejä. Tyypit on rakennettu jungilaisen niin kutsuttun MBTI-analyysin mukaan.

Tämä on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten vanhaksi määriteltyä fiktiota voi vieläkin käyttää tuoreella tavalla. Tätä stereotyyppeihin perustuvaa jakoa taidettiin myös käyttää tämän vuoden presidentinvaaleista kirjoitettaessa.

Vaikka kirja onkin monen mielestä valitettavasti jo aikansa elänyt, mielestäni se on loistava ajankuva Suomen jatkosodasta.

LÄHDEMATERIAALIT

Väinö Linna – Tuntematon sotilas, 1954

Kari Immonen – Mennyt nykyisyytenä, 1996

www1 – Aikalaisarvostelu, http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/V%C3%A4in%C3%B6+Linna+Tuntematon+sotilas/1135223000624 (24.1.2012)

www2 – http://www.uta.fi/~csmaso/sota.html (30.1.2012)

www3 – http://www.hs.fi/juttusarja/tuntemattomat 

Flora Courtois - An Experience of Enlightenment (1986)

My mother gave me this book, with some of my old things, she sent after me after I moved from home last autumn.

It was the story of one woman's enlightenment and the search she went through before, Courtois' is writing about herself. I was able to assimilate with many of her feelings, but the melodramatic language sometimes threw me off. I found myself rolling my eyes at the chosen words - for me those things are normal, and she gives them so much emphasis.

I understand that she went through this crisis before the 70s, when there was no active information about things like meditation or enlightenment, maybe a mention in some courses in Eastern religions. There weren't books written about these things easily available, or maybe even written. Most of the time I just felt sorry for the woman, then a girl, because I never had to be that alone with my odd thoughts, I had a mother and a father who had books about these things, and who were themselves very spiritual - very odd in the 90s in the small places where I grew up in. I didn't have go through that kind of identity shift Courtois said she went through in puberty. I've never had an urge to try and fit in, to be popular, like she seemed to have. I either fit in or I didn't; most of the time I didn't, and was content.

It is very interesting to read about personal interests and notice how the world has changed since then. Now you can walk into any bookstore or library and there will be shelves full of books on self improvement, meditation, zen and all those things. There are courses in different meditation techniques all over the world.

I go away from that book a little richer, because her hidden hints about meditation she went through was something I'm personally interested in trying.

--

Next up will be a thing about the Unknown Soldier by Väinö Linna. It'll be in Finnish and quite long, because it was originally a school assignment.