Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin osa 3 ja yhteenveto

Kirjoitettu 9.11.2010, kello 00.10
Sain juuri kirjan loppuun, enkä juuri nyt voi sanoa siitä mitään. En pysty istumaan aloillani, enkä todellakaan kykene ajattelemaan.
Hahmokehitys oli loistava koko kirjan ajan, ihan loppuun asti. Juoni oli hidas, mutta vakuuttava. Hahmot mielenkiintoisia ja monisyisiä, ja kuitenkin osittain ihanan ennalta-arvattavia, Richard ja Francis varsinkin.
Teen paremman analyysin aamulla, kun olen vähän rauhoittunut.

Kello 11.00
No niin.
Ensin omat tuntemukseni kirjasta: Tämä oli ensimmäinen kirja ehkä ikinä, joka aiheutti minulle tuollaisen levottomuuden. Minulla meni muutama tunti rauhoittumiseen; itkin, nauroin ja höpötin itsekseni keskellä yötä, melkein oksensinkin. Kävelin ympyrää pimeässä.
Minä siis pidin kirjasta, pidin todellakin.
Tätä kirjaa pystyy analysoida monelta eri kannalta. Kirjassa on monia teemoja, tai ainakin siitä saisi materiaalia moneen eri teemaan: aikuistuminen, seksuaalisuus, ystävyys jne. Paljon asioita on luettava rivien välistä, Richard ei kerro meille kaikkea.
Minusta tuntuu, etten kykene vieläkään ilmaisemaan kunnolla, mitä ajattelen kirjasta. Sanainen salkkuni menee niin sanotusti lukoon. Pitäisi varmaan lukea tämä toistekin, jotta pystyisi kunnolla pohtimaan asioita. Kirjasta kyllä huomaa, että tämän kanssa on vietetty aikaa.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin osa 2

Edemmäs luettua alkaa kunnolla uppoutua kirjan maailmaan. Jostain syystä päähäni leijailee -50-lukulainen - tai ehkä -80-lukuinen - tunnelma, johtuu varmaan opettajan opetustekniikasta tai jostain. Se, miten College kuvataan mukaansatempaava.
Richardista tulee vähän mieleen Holden Caulfield, eli siis Sieppari ruispellossa -kirjan päähenkilö. Molemmat ovat vähän semmoisen väliinputoajan tuntuisia; ei ehkä täysin rehellisiä, tavallaan huolettomia, mutta kuitenkin tunnollisia. Molemmat kiinnostuneita kielistä.
Muut hahmot, varsinkin Henry, joka on tällä hetkellä lempihahmoni Richardin lisäksi, ja Bunny, joka on aluksi mukavan oloinen, mutta muuttuu nopeasti todella rasittavaksi, ovat kaikki todella mielenkiintoisia. Hahmoja kuvataan hyvin... ehkä henkisesti, enemmän kuin fyysisesti. Mielestäni tarinassa on todella hienot hahmot, eikä kukaan hyppää esiin täydellisenä stereotyyppinä, paitsi ehkä elitistiksi haukuttu professori Julian Morrow, mutta hänkin on todella mukava, jos sattuu sille tuulelle.
-
Hahmot ovat edelleen mielestäni kirjan tärkein osuus. Minusta todella alkaa tuntua, että kohta pursuaa psykologista hahmokuvausta korvista ulos, kuitenkin haluan sitä vaan koko ajan lisää. Richard on hahmona todella mielenkiintoinen ja pelottavan samaistuttavissa - ehkä siksi on niin vaikea lukea tätä.
Tarina itsessään etenee edelleen hitaasti ja salavihkaisesti kohti murhaa ja jotenkin tuntuu, ettei se koskaan tapahdu. Olen sentään jo puolessa välissä.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin

Jumalat juhlivat öisin (The secret history, 1992) on ensimmäinen pidempi lukuprojektini. Tästä tulee muutama vähän pidempi teksti.

 Valitsin kirjan, koska takakansi kuulosti mielenkiintoiselta. En tiedä kirjasta mitään etukäteen, joten minulla ei oikeastaan ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ole kuitenkaan kuullut kirjasta muuta kuin hyvää.

Alussa oli pari otetta Nietzscheltä ja Platolta. Täytyypä luettua miettiä, miten ne liittyvät tarinaan itseensä. Prologissa kerrotaan, miksi kirja on kirjoitettu - siis fiktiiviseltä kannalta - ja annetaan vihjeitä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.

Päähenkilö - Richard Papen - vaikuttaa miellyttävältä, ehkä vähän turhan itsesäälissä vellova ja ennakkoluuloisen oloinen minun makuuni. Minut yllätti se, että päähenkilö oli mies. Prologissa sain kuvan naisesta. Tämä vähän häiritsi, minä kun yleensä tunnistan hahmojen sukupuolen. Voi olla, etten ole tottunut kirjailijan tyyliin vielä.

Kirjassa on jo alussa hirveästi viittauksia tulevaan: "kertomani tarinan valossa", "mitä tulen kertomaan". Se on tavallaan melko rasittavaa, mutta pidän kuitenkin tarkasta kuvailusta: ihmiset, paikat, kaikki tulee selkeänä silmien eteen lukiessa.

Hahmon oma historia on hyvin keksitty ja tukee hahmon luonnetta. Hän ei tunnu olleen koskaan tyytyväinen oloonsa ja on aina uskonut muutoksen olevan parempaan ja aina pettynyt. Sen lisäksi hän on tehnyt paljon päätöksiä vaan ärsyttääkseen isäänsä, joka mainitaan vaan muutamaan otteeseen... Melko lapsellinen tyyppi, sinänsä.

Tarina alkaa mielestäni melko hitaasti ja etenee verkkaisesti. Hahmojen esittely tapahtuu sitä mukaa, kun Richard tapaa tai näkee heidät. Kuvailu on oikeastaan puolueellista ja väritettyä, mutta se pohjautuukin hahmon omiin näkemyksiin, eikä välttämättä kirjailijan mielipiteisiin tietyn tyyppisistä ihmisistä. Joistain hahmoista jää tässä vaiheessa outo tunne, kuin heissä olisi toinen puoli, jonka Richard yrittää vielä ainakin tässä vaiheessa piilottaa. Toivon, että ainakin Bunnysta kerrottaisiin enemmän, ennen kuin se tapahtuu.

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway

The action of Mrs. Dalloway (1925) takes place during a single day in June 1923 in London, England. The story begins as Clarissa Dalloway takes a walk to buy flowers for her party taking place that evening. All the characters are introduced on the way; and there are many and not all of them really relate to Clarissa. It’s a kind of six-degrees-of-separations game. This person knows this other person who knows this doctor who is friends with the Dalloway family. Everyone mentioned in the book are somehow paid homage to in the party, whether they are there or just mentioned.

I started reading Woolf just six months ago, my first book was Orlando. This one was the second. And, as Orlando, Mrs. Dalloway is a very slow progress. There’s no real story; it’s just more or less normal people doing their daily things. I’ve noticed that Woolf has a penchant for long, complicated sentences and I, for one, have sometimes difficulty following her thoughts.

As a reading experience Mrs. Dalloway was captivating. When you got to the flow of the text, it proceeded fluently. But you really had to think about the text and the story, sometimes. The characters – at least almost all of them – were very interesting; to me, Septimus was the best. I could relate to him the best, somehow. Sometimes it was very unclear whether I was reading someone’s thoughts or just the story, they were so intermingled.

Most of the time I really enjoy Woolf’s stories, but I can’t really recommend them as a light reading, albeit they are most of them not that long. Mrs. Dalloway was only 219 pages long, but it took me over two weeks to read. This book isn’t easy, but is gratifying.

Ian McEwan – Rannalla

Rannalla (On Chesil Beach; 2007) on ainoa McEwanin kirja, jonka olen lukenut. Kirja kertoo hääyötään viettävästä avioparista. Koska tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, ovat nuoret täysin kokemattomia, eivätkä osaa pukea pelkojaan sanoiksi. Parin rakkaus toisiinsa on selvää koko tarinan ajan, mutta väärinkäsitykset ja niiden selvittämättä jättäminen ajavat heitä erilleen.

Teksti oli sujuvaa ja eteni nopeasti. Ja vaikka pääpaino tarinassa oli parin tunteiden ja ajatusten kuvaamisessa, kerrottiin yötä edeltäviä tapahtumia takaumina.

Pystyin samaistumaan oikeastaan molempiin osapuoliin. Florence, siis vaimo, kammoaa ajatusta seksistä tuoreen miehensä kanssa – ja itse asiassa yleensäkin – vaikka rakastaakin tätä koko sydämestään. Itselläni on melko samanlainen näkemys asiasta. Ja vaikka pystyn näin samaistumaan naiseen, minusta Edwardillakin, siis aviomiehellä, on myöskin omat ongelmansa ja ehkä jopa enemmän työkaluja käytettävänään ongelmien korjaamiseen. Ymmärsin tarinan ehkä enemmän juuri nimenomaan Edwardin kannalta, koska jotenkin hän vaikutti vahvemmalta osapuolelta tarinassa. Ja hänellä oli mielestäni enemmän oikeutta valittaa, hän oli ns. huonompiosainen, ”alempiarvoisesta” perheestä jne. Kuitenkin hän hyväksyi kaiken paremmin kuin vaimonsa ja tuntui olevan muutenkin sopeutuvaisempi.

Olisin varmaan mielessäni ehdottanut samaa kuin Florence kirjan lopussa, mutta en ikinä olisi sanonut sitä ääneen. Ja jos minulle olisi sitä ehdotettu, olisi reaktioni ollut täysin sama kuin Edwardin. Jos minun pitäisi valita, niin tekisin juuri kuin Edward ja mieluummin sitten katuisin myöhemmin kuin pitäisin tuollaista suhdetta yllä.

Minusta kirja on hyvä, jos se herättää tunteita. Kun luin kirjan viimeistä kymmentä sivua, minulla tuli kyyneleet silmiin. Eli tämä, jos mikä, oli hyvä kirja. En nimittäin ole aikoihin itkenyt kirjoille. Eikä minulla mennyt oikeastaan kuin kaksi tuntia tämän alle kaksisataasivuisen romaanin lukemiseen.

Hyviä lukuhetkiä!

~ Elli