Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin osa 3 ja yhteenveto

Kirjoitettu 9.11.2010, kello 00.10
Sain juuri kirjan loppuun, enkä juuri nyt voi sanoa siitä mitään. En pysty istumaan aloillani, enkä todellakaan kykene ajattelemaan.
Hahmokehitys oli loistava koko kirjan ajan, ihan loppuun asti. Juoni oli hidas, mutta vakuuttava. Hahmot mielenkiintoisia ja monisyisiä, ja kuitenkin osittain ihanan ennalta-arvattavia, Richard ja Francis varsinkin.
Teen paremman analyysin aamulla, kun olen vähän rauhoittunut.

Kello 11.00
No niin.
Ensin omat tuntemukseni kirjasta: Tämä oli ensimmäinen kirja ehkä ikinä, joka aiheutti minulle tuollaisen levottomuuden. Minulla meni muutama tunti rauhoittumiseen; itkin, nauroin ja höpötin itsekseni keskellä yötä, melkein oksensinkin. Kävelin ympyrää pimeässä.
Minä siis pidin kirjasta, pidin todellakin.
Tätä kirjaa pystyy analysoida monelta eri kannalta. Kirjassa on monia teemoja, tai ainakin siitä saisi materiaalia moneen eri teemaan: aikuistuminen, seksuaalisuus, ystävyys jne. Paljon asioita on luettava rivien välistä, Richard ei kerro meille kaikkea.
Minusta tuntuu, etten kykene vieläkään ilmaisemaan kunnolla, mitä ajattelen kirjasta. Sanainen salkkuni menee niin sanotusti lukoon. Pitäisi varmaan lukea tämä toistekin, jotta pystyisi kunnolla pohtimaan asioita. Kirjasta kyllä huomaa, että tämän kanssa on vietetty aikaa.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin osa 2

Edemmäs luettua alkaa kunnolla uppoutua kirjan maailmaan. Jostain syystä päähäni leijailee -50-lukulainen - tai ehkä -80-lukuinen - tunnelma, johtuu varmaan opettajan opetustekniikasta tai jostain. Se, miten College kuvataan mukaansatempaava.
Richardista tulee vähän mieleen Holden Caulfield, eli siis Sieppari ruispellossa -kirjan päähenkilö. Molemmat ovat vähän semmoisen väliinputoajan tuntuisia; ei ehkä täysin rehellisiä, tavallaan huolettomia, mutta kuitenkin tunnollisia. Molemmat kiinnostuneita kielistä.
Muut hahmot, varsinkin Henry, joka on tällä hetkellä lempihahmoni Richardin lisäksi, ja Bunny, joka on aluksi mukavan oloinen, mutta muuttuu nopeasti todella rasittavaksi, ovat kaikki todella mielenkiintoisia. Hahmoja kuvataan hyvin... ehkä henkisesti, enemmän kuin fyysisesti. Mielestäni tarinassa on todella hienot hahmot, eikä kukaan hyppää esiin täydellisenä stereotyyppinä, paitsi ehkä elitistiksi haukuttu professori Julian Morrow, mutta hänkin on todella mukava, jos sattuu sille tuulelle.
-
Hahmot ovat edelleen mielestäni kirjan tärkein osuus. Minusta todella alkaa tuntua, että kohta pursuaa psykologista hahmokuvausta korvista ulos, kuitenkin haluan sitä vaan koko ajan lisää. Richard on hahmona todella mielenkiintoinen ja pelottavan samaistuttavissa - ehkä siksi on niin vaikea lukea tätä.
Tarina itsessään etenee edelleen hitaasti ja salavihkaisesti kohti murhaa ja jotenkin tuntuu, ettei se koskaan tapahdu. Olen sentään jo puolessa välissä.